Kirottu rämeikkö

Pieleen mennyt golf-kierros

Tästä on jo muutama vuosi kun olin pelaamassa golfia, kuuden vuoden tauon jälkeen. Hieno laji. Vaikka vähän harvakseltaan tulee pelailtuakin 😅

Pelattiin aurinkoisena päivänä Vierumäen par3-harjoituskenttä kahteen kertaan läpi. Muutama harjoituslyönti alle ja eikun kentälle. Ja peli lähtikin pitkästä tauosta huolimatta tosi hyvin käyntiin.

Paitsi, että heti toisella väylällä olin ongelmissa.

Oli edessä väylän avauslyönti, jossa palloa täytyy lyödä kohtalaisen suoraan ja vielä niin, että se lentää ilmassa vähintään 100 metriä. Jos jää vajaaksi, niin pallo päätyy rämeikköön, josta sitä on mahdotonta enää lyödä.

Tuollainen sadan metrin lyönti on kuitenkin golfia vähänkin enemmän pelanneelle aivan peruskauraa. Ja minäkin saan sellaisen onnistuneesti lyötyä ehkä yhdeksän kertaa kymmenestä.

Golfia pelaavat kuitenkin tietävät, että tässä kohtaa saattaa kokemattomalle (ja välillä kokeneellekin) pelaajalle iskeä kammo. Minäkin tiesin sen varsin hyvin, kun valmistauduin lyöntiin. Rämeikkö näytti pelottavan pitkältä.

Ja pitkä se minulle olikin. Ensimmäinen lyönti lensi ilmassa noin 20 metriä ja katosi rämeikköön. Ei muuta kun varapallo taskusta ja uusi tempaisu. Tällä kertaa 40 metriä ilmassa ja taas rämeikköön.

Paska laji. Päätin tämän kerran jälkeen pitää taas kuusi vuotta taukoa.

Luovutin kyseisen väylän osalta ja jatkoin peliä vasta seuraavalta väylältä. Ja seuraavat lyönnit menivätkin paremmin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, paljon onnistuneita lyöntejä ja vielä hyvää seuraa. Ei ehkä sittenkään niin paska laji.

Kehitin päivän aikana itselleni myös tavan keskittyä jokaiseen lyöntiin. Tai oikeastaan rauhoittua ennen lyöntiä. Laskin aina ennen suorituksen aloittamista hitaasti viidestä nollaan. Ja peli kulki. Ei mitenkään täydellisesti, mutta minun tasoon nähden hyvin.

Lähdimme pienen tauon jälkeen toiselle kierrokselle. Ja kohta oli taas edessä sama väylä #2. Ja se kirottu rämeikkö.

Mutta nyt minulla oli työkalu oman pelkoni selättämiseksi. Tai mielen rauhoittamiseksi. Ei tarvinnut muuta kuin:

”Viisi…neljä…kolme…kaksi….yksi…ja PAM”.

Pallo lähti suoraan ja korkealle. Ja tippui noin 120 metrin päähän, eli kevyesti rämeikön yli.

Tuo lyönti ei kuitenkaan ollut mikään huippusuoritus. Ihan normaali peruslyönti. Mutta sen perussuorituksen tekeminen voi olla ihan käsittämättömän vaikeaa, jos mielessä pyörii pelko.

En yleensä tykkää käyttää urheiluvertauksia, kun puhutaan työelämän haasteista. Urheilussa kun pyritään usein huippusuorituksiin. Mennään äärirajoille. Ja harjoitellaan yhtä suoritusta varten jopa vuosia.

Ei työssä suoriutuminen voi vaatia jatkuvia huippusuorituksia päivästä toiseen.

Harrastelijagolfista voi kuitenkin ammentaa paljon. Perussuoritus riittää pitkälle. Kunhan saa vain mielen pidettyä rauhallisena.

Kuinka usein sinä mietit millaisessa mielentilassa menet palaveriin? Oletko rauhallinen kun vastaat esimerkiksi puhelimeen tai sähköpostiin?

Millaisia rämeikköjä sinun työpäiviesi aikana tulee vastaan? Pitääkö niistä puskea väkisin yli vai riittäisikö, että rauhoitut ja teet normaalin perussuorituksen?

Osaat kyllä tehdä työtäsi. Ja perustasosi on hyvä. Siitä minä olen ihan varma, vaikka en sinua tunnekaan.

Minäkin osaan lyödä golfpalloa. Jos en anna pelon ohjata toimintaani.